Kiipeilystä, onnettomuuksista ja prusikeista

Aamun lehdessä oli juttu jääkiipeilyonnettomuudesta Rjukanissa, jossa kaksi kiipeilijää oli pudonnut pari käyden pituutta ja toinen menehtynyt välittömästi. Aina, joka on onneksi aika harvoin, kun tällaisista kuulee niin ensimmäinen ajatus on, että tunnenko tyypin ja toinen että mitä on tapahtunut. Tuntui jotenkin oudolta että miten tippuminen on voinut olla niin pitkä, kun molempien pitäisi olla n. 60 m köydessä kiinni ja välissä useampi ruuvi kaikissa tapauksissa. Aamupäivän aikana selvisi kuitenkin että putoaminen oli sattunut laskeutumisessa. Tarkempaa tietoa ei ollut saatavissa. Todella surullinen ja traaginen tapaus. Kaikki sympatia niiden puolella joita onnettomuus koskettaa läheltä.

Laskeutumista ei turhaan sanota kiipeilyn vaarallisimmaksi osaksi. Kiipeilyssä ylöspäin meneminen on SE juttu ja laskutumisesta tulee helposti osa kotimatkaa. Adrenaliinitaso laskee, väsymys, kylmyys ja energiavaje iskee, on kiire kaljalle ja ajatukset karkaavat muualle. Mutta perhana kun siinä ei justiinsa saa käydä niin. 

Itseä tämä kosketti erityisesti myös siksi, että olen pari vuotta koittanut tulla toimeen välillä hyvinkin epärationaalisen laskutumispelon kanssa. Yksinkertaisesti inhoan nykyään laskutumista. Syykin on helppo tunnistaa. Valitettavasti. 

Toissa kesänä (2007) oltiin Gardalla ja päätettiin normaalin sporttikiipeilyn vaihteluksi Ilkan kanssa käydä Arcossa kiipeämässä jokin pidempi reitti. Ajateltiin että otetaan ensimmäinen reitti iisisti ja valittiin joku 7kp:n 5c. Kuten epikeissä aina (niin isoissa ja pienissä) homma lähtee vinoon yleensä jo alusta. Päivän ainoa sauma perheellisille lähteä kiipeämään sattui keskipäivälle, lähdettiin väärälle reitille heti alusta (7a ja kruksi lopussa) ja lisäksi meillä oli eväänä 1 l vettä kahdelle ja yksi Mars patukka.

n. 4,5 tunnin vääntämisen jälkeen kun varjossa oli +35c ja kiipeilytossujen kumi oli niin kuumaa että varpaita poltti ja kaikki vesi oli mennyt jo aikojan sitten löysimme itsemme viimeisen 7a pitchin alta. No ei yllättäen muuvit menneet ja päätettiin lähteä alas. Köysi ankkurista läpi ja laskeutumaan. Ja kävi juuri niin kuin ei pitäisi. Väsytti, oli nestehukka ja orastava auringonpisto ja KIIRE ALAS. Ensimmäinen laskeutuminen oli negatiivista. Muistan kun Ilen kanssa vielä arvottiin että kun olen ankkurin kohdalla niin miten yletyn seinään? Päädyttiin siihen että keinutan köyttä ja heijaan itseni ketjulle. No lähdin laskeutumaan ja hyllyn yli mennessäni mietin että toivottavasti hyllyn terävä reuna ei rouhi uuden köyden manttelia. Prusikia en sitten laittanut kun oli kerran KIIRE. 

Tulin Ankkurin kohdalle ja olin n. 2m ketjuista ulkona. Pysähdyin siihen tyhjän päälle killumaan (alas n. 150m, siis suoraan alas...) ja koitin alkaa keinumaan. Jalat vaan heiluivat ylös-alas, mutta keinuliikettä en saanut aikaiseksi. Ensimmäinen paniikkituntemus. Uusi yritys ja ei mitään. Käsi hikoaa ja köysi alkaa luistaa. Toinen paniikkituntemus. Ei prusikkia... Köyden päät sentään ovat solmussa, mutta sen pitoa kasia vasten ei haluttanut lähteä testaamaan. Käsi luistaa... Paniikki alkaa iskeä päälle. Pakko keksiä jotain. Koska olin kasilla liikkeellä (en muuten nyt mietittynä ymmärrä edes miksi kasilla...) keksin että yritän taittaa köyden kasin yli lukkoon, että saan aikaa miettiä seuraavaa ongelmaa. Kiersin köyttä jalan ympärille lukkoon varulta ja sain tempaistua kasin lukitusasentoon. 

Kun käden luistaminen ei ollut enää akuutti ongelma pystyin keskittymään ankkurille pääsyyn. Koitin keinuttaa, mutta edelleenkään mitään ei tapahtunut. Tai tapahtui. Köysi vaelteli pitkin hyllyn reunaa ja muljahteli ikävästi joka toi vielä yhden pelon lisää köyden leikkaantumisesta. Ja paikka tuntui edelleen ilmavalta. Keksin venyttää itseni täysin vaakatasoon ja vetää köydestä itseäni lähemmäs kalliota ja sain kuin sainkin sormenpäät osumaan kallioon. Sain työnnettyä sen verran vauhtia että pieni keinuntalike alkoi. Köyden hinkatessa hyllyä vasten otin heilahdus heilahdukselta lisää vauhtia kunnes ylsin syöksymään kouristuksenomaisesti ketjuihin kiinni ja sain lyötyä lehmänhännän ankkuripulttiin lukkoon. Muistan ensimmäisen ajatuksen - Ei ikinä enää...

Siitä asti olen käyttänyt prusikkia vaikka sitten 5m laskeutumiseen, tarkistanut neuroottisesti kaiken moneen kertaan ennen köyden varaan lähtöä ja silti pelännyt. Psyyke on kompleksi juttu.

Jotta prusikkia tulee laskeutumisessa käytettyä on sen oltava mahdollisimman helppo asentaa. Ns. normiprusik ei mielestäni sitä ole. Itse käytän muutaman millin varustenarusta solmittua n. 20cm lenkkiä jonka laitan leivonpäälle molempien köysien ympäri ja sulkkarilla valjaiden jalkalenkkiin kiinni. Asentamiseen menee n. 5 sekuntia. Ei ole ehkä liiton ohjesäännön mukainen, mutta painotettuna leivonpää nappaa ihan riittävästi köydestä kiinni jotta laskeutumislaite lukittuu. Panulla on blogissaan toinen simppeli vaihtoehto 

http://web.mac.com/panujyra/jaakiipeilya,_hiihtoa,_kuvia_ja_sanoja/Venäläinen_prusik.html

Vielä onnettomuuksista. Kaikesta traagisuudesta huolimatta olisi niistä mielestäni otettava irti se ainoa huodyllinen asia, eli oppi tehdystä virheestä. Suomessa kiipeilykulttuuri on vielä edelleenkn suhteellisen nuorta ja keskustelu onnettomuuksista muuttuu liian helposti reposteluksi, jälkiviisaudeksi ja totaaliseksi idiotismiksi, sillä aina löytyy niitä täydellisiä persoonia jotka eivät tee virheitä. Ilmeisesti tästä syystä sekä leimautumisen pelossa ja yksityisyyden suojelemiseksi onnettomuudet yleensä yritetään vaieta unohduksiin. Silloin valitettavasti niistä opittava tieto jää hyödyntämättä. Suomessa myöskään Kiipeilyliitto ei julkista onnettomusraportteja vaan ne käytetään ainoastaan luottamuksellisesti koulutustarkoituksiin. Toisin on esim Yhdysvalloissa jossa kaikki loukkaantumisen johtavat tapaturmat ymmärtääkseni tutkitaan ja raportit julkaistaan. Objektiivinen ja asiallinen suhtautuminen onnettomuuksiin olisi kaikilta osapuolilta ensiarvoisen tärkeää, jotta niistä saatava oppi saataisiin hyödynnettyä.

Ja onhan joku joskus todennut että

Good judgement is only result of surviving bad judgement...