Sairastelua ja yliyrittämistä

Sunnuntaina oltiin kalliolla. Perjantaina olin vielä kuumeessa, mutta päätin että sunnuntaina ollaan kunnossa ja kiivetään. Etelän jääkiipeilyn kun pätee valitettavasti lause että silloin on veisattava kun virsikirja on auki. Ja viimeiset pari talvea se kirja on ollut kiinni... Eli jos sitä verhoa ei kiipeä tänä talvena niin seuraavaa mahdollisuutta saattaa joutua odottamaan. Lisäksi tälle talvelle peliaikaa on maksimissaan kuukausi jäljellä. Todennäköisemmin kaksi-kolme viikkoa. Intoa siis oli ja homma meni justiinsa niin yrittämiseksi kun kuvitella saattaa. Vähän puolinainen kunto ja suuret kuvitelmat. Tuloksenä sähläystä, kipeää olkapäähän, huono fiilis ja flunssa uudelleen päälle. Ei näin.

Tuskinpa kiipeän sitä verhoreittiä tänä talvena. Ei riitä potku. Kiertäminen verhon ympäri sen päälle ja siitä ylös on vaan liian raskasta. Vaikka kallioliikeiden jälkeen verhon ja kallion välissä pystyykin lepuuttamaan on se loppu vaan liian kova. Ensi talvena pitää olla kovemmassa kunnossa ja toivoa että jäätä tulee. Muutenkin pitää kyllä ottaa enemmän fiilispohjalta nyt tämä touhu. Viime reissu oli malliesimerkki siitä miten negatiivista energiaa luodaan yliyrittämisen kautta. Pitää vaan kuunnella kehoa ja mennä sen mukaan. Ja unohtaa turha

hakkujen puristaminen. Tänään kuuntelin kehoa. Jäin aamulla flunssan takia kotiin ja nukuin kuuden tunnin päiväunet. Ilmeisesti en ollut ihan kunnossa...

Valtterilla oli sunnuntaina hyvä päivä ja vanha projekti meni liidaamalla. Ohessa kuva tapahtumasta. Hieno veto. Haastavaksi homman tekee  se että ennen neljättä klippiä ei oikein saisi tippua. Seinän muoto negatiivisuudesta huolimatta on sellanen että saattaa tulla hittiä. Sen jälkeen voi rentoutua ja lopuista rauhassa pudota. Kuvassa on menossa kolmas klippaus. 

Sunnuntai-illalla mentiin vielä Joonatanin kanssa mäkeen ja se veti kyllä suun hymyyn kuten kuvasta voi päätellä. 

Kiipeilystä, onnettomuuksista ja prusikeista

Aamun lehdessä oli juttu jääkiipeilyonnettomuudesta Rjukanissa, jossa kaksi kiipeilijää oli pudonnut pari käyden pituutta ja toinen menehtynyt välittömästi. Aina, joka on onneksi aika harvoin, kun tällaisista kuulee niin ensimmäinen ajatus on, että tunnenko tyypin ja toinen että mitä on tapahtunut. Tuntui jotenkin oudolta että miten tippuminen on voinut olla niin pitkä, kun molempien pitäisi olla n. 60 m köydessä kiinni ja välissä useampi ruuvi kaikissa tapauksissa. Aamupäivän aikana selvisi kuitenkin että putoaminen oli sattunut laskeutumisessa. Tarkempaa tietoa ei ollut saatavissa. Todella surullinen ja traaginen tapaus. Kaikki sympatia niiden puolella joita onnettomuus koskettaa läheltä.

Laskeutumista ei turhaan sanota kiipeilyn vaarallisimmaksi osaksi. Kiipeilyssä ylöspäin meneminen on SE juttu ja laskutumisesta tulee helposti osa kotimatkaa. Adrenaliinitaso laskee, väsymys, kylmyys ja energiavaje iskee, on kiire kaljalle ja ajatukset karkaavat muualle. Mutta perhana kun siinä ei justiinsa saa käydä niin. 

Itseä tämä kosketti erityisesti myös siksi, että olen pari vuotta koittanut tulla toimeen välillä hyvinkin epärationaalisen laskutumispelon kanssa. Yksinkertaisesti inhoan nykyään laskutumista. Syykin on helppo tunnistaa. Valitettavasti. 

Toissa kesänä (2007) oltiin Gardalla ja päätettiin normaalin sporttikiipeilyn vaihteluksi Ilkan kanssa käydä Arcossa kiipeämässä jokin pidempi reitti. Ajateltiin että otetaan ensimmäinen reitti iisisti ja valittiin joku 7kp:n 5c. Kuten epikeissä aina (niin isoissa ja pienissä) homma lähtee vinoon yleensä jo alusta. Päivän ainoa sauma perheellisille lähteä kiipeämään sattui keskipäivälle, lähdettiin väärälle reitille heti alusta (7a ja kruksi lopussa) ja lisäksi meillä oli eväänä 1 l vettä kahdelle ja yksi Mars patukka.

n. 4,5 tunnin vääntämisen jälkeen kun varjossa oli +35c ja kiipeilytossujen kumi oli niin kuumaa että varpaita poltti ja kaikki vesi oli mennyt jo aikojan sitten löysimme itsemme viimeisen 7a pitchin alta. No ei yllättäen muuvit menneet ja päätettiin lähteä alas. Köysi ankkurista läpi ja laskeutumaan. Ja kävi juuri niin kuin ei pitäisi. Väsytti, oli nestehukka ja orastava auringonpisto ja KIIRE ALAS. Ensimmäinen laskeutuminen oli negatiivista. Muistan kun Ilen kanssa vielä arvottiin että kun olen ankkurin kohdalla niin miten yletyn seinään? Päädyttiin siihen että keinutan köyttä ja heijaan itseni ketjulle. No lähdin laskeutumaan ja hyllyn yli mennessäni mietin että toivottavasti hyllyn terävä reuna ei rouhi uuden köyden manttelia. Prusikia en sitten laittanut kun oli kerran KIIRE. 

Tulin Ankkurin kohdalle ja olin n. 2m ketjuista ulkona. Pysähdyin siihen tyhjän päälle killumaan (alas n. 150m, siis suoraan alas...) ja koitin alkaa keinumaan. Jalat vaan heiluivat ylös-alas, mutta keinuliikettä en saanut aikaiseksi. Ensimmäinen paniikkituntemus. Uusi yritys ja ei mitään. Käsi hikoaa ja köysi alkaa luistaa. Toinen paniikkituntemus. Ei prusikkia... Köyden päät sentään ovat solmussa, mutta sen pitoa kasia vasten ei haluttanut lähteä testaamaan. Käsi luistaa... Paniikki alkaa iskeä päälle. Pakko keksiä jotain. Koska olin kasilla liikkeellä (en muuten nyt mietittynä ymmärrä edes miksi kasilla...) keksin että yritän taittaa köyden kasin yli lukkoon, että saan aikaa miettiä seuraavaa ongelmaa. Kiersin köyttä jalan ympärille lukkoon varulta ja sain tempaistua kasin lukitusasentoon. 

Kun käden luistaminen ei ollut enää akuutti ongelma pystyin keskittymään ankkurille pääsyyn. Koitin keinuttaa, mutta edelleenkään mitään ei tapahtunut. Tai tapahtui. Köysi vaelteli pitkin hyllyn reunaa ja muljahteli ikävästi joka toi vielä yhden pelon lisää köyden leikkaantumisesta. Ja paikka tuntui edelleen ilmavalta. Keksin venyttää itseni täysin vaakatasoon ja vetää köydestä itseäni lähemmäs kalliota ja sain kuin sainkin sormenpäät osumaan kallioon. Sain työnnettyä sen verran vauhtia että pieni keinuntalike alkoi. Köyden hinkatessa hyllyä vasten otin heilahdus heilahdukselta lisää vauhtia kunnes ylsin syöksymään kouristuksenomaisesti ketjuihin kiinni ja sain lyötyä lehmänhännän ankkuripulttiin lukkoon. Muistan ensimmäisen ajatuksen - Ei ikinä enää...

Siitä asti olen käyttänyt prusikkia vaikka sitten 5m laskeutumiseen, tarkistanut neuroottisesti kaiken moneen kertaan ennen köyden varaan lähtöä ja silti pelännyt. Psyyke on kompleksi juttu.

Jotta prusikkia tulee laskeutumisessa käytettyä on sen oltava mahdollisimman helppo asentaa. Ns. normiprusik ei mielestäni sitä ole. Itse käytän muutaman millin varustenarusta solmittua n. 20cm lenkkiä jonka laitan leivonpäälle molempien köysien ympäri ja sulkkarilla valjaiden jalkalenkkiin kiinni. Asentamiseen menee n. 5 sekuntia. Ei ole ehkä liiton ohjesäännön mukainen, mutta painotettuna leivonpää nappaa ihan riittävästi köydestä kiinni jotta laskeutumislaite lukittuu. Panulla on blogissaan toinen simppeli vaihtoehto 

http://web.mac.com/panujyra/jaakiipeilya,_hiihtoa,_kuvia_ja_sanoja/Venäläinen_prusik.html

Vielä onnettomuuksista. Kaikesta traagisuudesta huolimatta olisi niistä mielestäni otettava irti se ainoa huodyllinen asia, eli oppi tehdystä virheestä. Suomessa kiipeilykulttuuri on vielä edelleenkn suhteellisen nuorta ja keskustelu onnettomuuksista muuttuu liian helposti reposteluksi, jälkiviisaudeksi ja totaaliseksi idiotismiksi, sillä aina löytyy niitä täydellisiä persoonia jotka eivät tee virheitä. Ilmeisesti tästä syystä sekä leimautumisen pelossa ja yksityisyyden suojelemiseksi onnettomuudet yleensä yritetään vaieta unohduksiin. Silloin valitettavasti niistä opittava tieto jää hyödyntämättä. Suomessa myöskään Kiipeilyliitto ei julkista onnettomusraportteja vaan ne käytetään ainoastaan luottamuksellisesti koulutustarkoituksiin. Toisin on esim Yhdysvalloissa jossa kaikki loukkaantumisen johtavat tapaturmat ymmärtääkseni tutkitaan ja raportit julkaistaan. Objektiivinen ja asiallinen suhtautuminen onnettomuuksiin olisi kaikilta osapuolilta ensiarvoisen tärkeää, jotta niistä saatava oppi saataisiin hyödynnettyä.

Ja onhan joku joskus todennut että

Good judgement is only result of surviving bad judgement... 

Päivitystä hiljaisuudesta

Viisi päivää Ylläksellä työreissulla. Ammatinvalinnan vähäisiä etuja harrastusten suhteen. Eilen palasin takaisin. Naama punaisena, kuten lapista palaavalla seminaarimatkaajalla kuuluu. Mulla tosin oli ihan pakkasesta ja tunturin viimasta. Yksi päivä meni vähän ohi laskemisen suhteen. Sain ensimmäisen päivän iltana Joonatanilla juuri ennen reissua olleen vatsataudin. Tyhjensin systeemin, nukuin 20h 24h aikana ja olin mäessä seuraavina kolmena päivänä täydet työtunnit. Oli huippua ja eipä töitä paljon mukavammin voisi tehdä. Tuli kyllä ilakoitua monipuolista laskua ja lumityyppiä laidasta laitaan, kunnon suurpuikka super-g kaahausta täydellisessä kunnossa olevia rinteitä pitkin, rinteen vierustoja ja Suomi-offareita korpusta pehmeeseen, metsälaskua ja parkkikikkailua. Koko kattaus. Ja ehkä noin 75% telluilla. Rovaniemen Kovapanoskin kävi launtaina skibussilla paikan päällä kyykyttämässä allekirjoittanutta. Ihan kirjaimellisestikin. Oli loistavaa kun joku katsoo virheet ja neuvoo. Ja vaikka tellulasku etelässä onkin tuntunut jo opitulta asialta, niin aika hyvin korppuinen tunturin kuve Panun perässä palauttaa maan pinnalle. Ja pistää kyykkäämään syvempään. Eilen meinasi viimeisillä laskuilla reidet krampata ja tänään ei meinannut aamulla päästä portaita alas... 

Vaihdettiin Panun kanssa suksiakin. En oikeastaan edes tiedä miksi. Molemmat tykkäsivät omistaan enemmän ja silti lähti toisen sukset matkaan. No nyt mulla on Made'n AK:t Linkeneillä. Ainakin toistaiseks. Panu räpsäsi myös aika mainion kuvan meikäläisestä, jonka häpeilemättä liitin oheen.

Pieni pala taivasta

Panu joskus sanoi, että kyllä sen sitten tietää kun kohdalle osuus ns. täydellinen telemark-lasku. Tänään tais sellainenkin ihme tapahtua. Rupesin epäilemään sen suuntaista, kun käännösten lopussa alkoi melkeen itkettämään. Tuli sellainen omituinen zen jossa liikkeen energia katoaa ja sitä on vaan käännöksissä "sisällä", täysin vaivattomasti, ilman mitään aktiivista tekemistä. Koko kroppa vaan napsahtaa kohilleen. Tuntuu, että käännöksissä voisi olla loputtomiin. Ihan surffifiilis. En mä sitä oikein paremmin osaa kuvata. Hövelijumala arpoi vielä ipodista huippukappaleita koko laskemisen ajan ja tossa laskussa tietenkin soi Alice in Chainsin Nutshell. Niin ja olin ihan selvinpäin, jos joku rupesi epäilemään.

Jäällä taas

Normisunnuntai. Herätyskellolla ylös ja ulos kiipeämään. Armahdettiin Jannen kanssa kultaseppää sen ainoana vapaapäivänä ja lähdettiin vasta yhdeksän jälkeen. Kevät kyllä lähenee. Aurinko nousee jo puoli yhdeksältä ja jo herätessä oli aivan valoisaa. Yöllä oli ollut pakkasta lähes -20c, mutta lämpötila oli vauhdikkaassa nousussa kohti kiipeilyn kannalta ihanteellista miinus viittä.

Tuttuun tapaan mentiin taas tuttuun paikkaan. Lunta oli tullut sitten viime kerran lisää ja viimeinen tienpätkä oli auraamatta. Tuli todistettua maastoauton omistamisen välttämättömyys. Aamunavaukseksi lähdin liidaamaan taas jääränniä samalla kun kultaseppä lähti virittämään yläköyttä. Verhoreitti oli aika läskissä kunnossa ja päätettiin kokeilla jos siihen saisi yläköyden muutaman ohjaavan jääruuvin avustuksella. Onnistuihan se. Rännin liidi meni jotenkin jännittämiseksi. Tiputin yhden ruuvin, vetäsin uuden BD:n ruuvin kiveen, oikeaan jalkaan iski kauhea vatkaus puolessa välissä yhdessä herkemmässä jalkaotteessa ja muuta sellaista. Ylös kuitenkin mentiin. Ja onhan se aina kivaa jälkikäteen, kun on pelottanut.

Pojat putsasi reitin kakkosina ja laskeuduttiin kokeilemaan verhoreittiä. Reitti on hieno. 15 metrinen päällekaatuva, sileä seinä jonka päällä roikkuu 8 metrinen, ylhäältä 3-4 metriä leveä puikko. Jäätä on siis aika paljon roikkumassa... Mulla on ollut jotenkin ajatuksena, että reiti on niin hieno ettei sitä pitäisi edes yläköysitellä. Toisaalta koska alun kalliopätkä on todella herkkää varsinkin juuri ennen jäälle siirtymistä, niin puhdas ground-up onsightaaminen tuntui aika hurjalta. Erityisesti, kun klippauspaikat eivät oikein selvinneet alhaalta päin katsomalla. Päätin siis unohtaa tiukan etiikan ja Will Gaddin ohjeen "aina ensin yrittää onsightata" ja sidoin itseni narun jatkoksi. Gaddin ohje alkoi kuitenkin tuntua järkevältä kun ihme kyllä napsautin pitkän dead-point kruksimuuvin sokeasti tuurilla kiinni ja pääsin punkemaan jäälle. No totuuden nimissä en olisi ikinä lähtenyt sellaista muuvia onsight-liidissä yrittämään. Jäällä sai vetää pari aika kipakkaa leuanveto-lukko-lyönti liikettä olemattomilla jalka-avuilla ennekuin sain toisen jalan takaisin kalliolle ja pääsin kuvan (kiitokset Jannelle) näyttämään lepopaikkaan. Siitä rimpuilin vielä pari muuvia mutta kädet oli jo sen verran paahtoleipää, että tulin köyteen puikkoa kuokkimasta. Kyseinen yläköysionsight oli paras yritys reitille mitä sain aikaiseksi. On siinä Gaddin ohjeessa varmasti perää. Uutta reittiä vetää aika ennakkoluulottomasti ja yleensä ilman paineita. Pitäisi vaan saada rutiinia tuohon mixtaliidaamiseen... Reitti on kyllä hieno. Kuvan kohdasta pitää kiivetä verhoa vielä pari metriä ylemmäs ja klipata viimeinen pultti juuri jään alta. Sen jälkeen siirtyä verhon alta sen päälle ja punkea kohti ankkuria. Ylös voisi vielä laittaa ruuvin jos haluaa mutta toisaalta vika pultti on hyvässä paikassa, reitti negatiivinen ja jää puikon jälkeen positiivista. Saa nähdä muuttuuko puikko kohta pilariksi. Se näyttää valuvan metrin viikossa alaspäin...

Kotona maistui taas ruoka. Käytiin Joonatanin kanssa pihalla vielä testaamassa sen uusia murtomaasuksia koulun hiihtoviikkoa varten. Hyvin näyttivät toimivan ja hauskaa oli. Se itseasissa näytti niin hauskalta, että kävin vielä itsekin poikien nukkumaanmenon jälkeen hiihtämässä kierroksen pertsaa Kokonniemessä. Kauden avaus. 

Mainio viikonloppu.