Kolme viikkoa on vierähtänyt reissusta ja arki pyörii taas suhteellisen normaalisti. Se on lopultakin aika hämmentävää kuinka sekaisin tuollainen kymmenenkin päivän intensiivinen reissu saa niin sanotun työpsyykkeen. Kai siinä on vain kyse omista prioriteeteista ja siitä missä sitä lopultakin kokee toteuttavansa itseään. Pari ensimmäistä viikkoa olin henkisesti ihan muualla kuin toimistolla. Vuoritouhujen vieroitusoireita on sitten pitänyt lääkitä aika intensiivisellä kiipeily/pyöräily/juoksu -kombinaatiolla. Kiipeilystä valtaosa on ollut boulderia, se kun on aika helppoa lastenkin kanssa. Pojat ja pädi autoon ja kiviähän täällä Itä-Uudellamaalla riittää. Vessössä on lähinnä käyty. Pitää kyllä koittaa päästä köyden päähän nyt jatkossa useammin kun Lofoottien reissu häämöttää jo reilun kuukauden päässä. Näin se aikaa rientää.
Vielä kuitenkin muutama sana Chamonixista. Reissu oli kyllä taas aivan loistava. Kolmas vuosi putkeen kun voi sanoa että oli täyden kympin reissu. Toki on myös myönnettävä että aika iso osa on viimeisen päivän ansiota. Niin typeriä kuin tavoitteet näissä touhuissa ovatkin niin jotain "vähän tiukempaa" laskua oli taas kuitenkin tilauksessa. No Eugster ylitti sen "tavoiteen" aika selkeästi. Meillähän ei ollut viimeisenä päivänä todellakaan ajatuksissa enää tehdä mitään sen ihmeellisempää mutta kun Midin kabiinista nähtiin kaksi laskijaa Malloryssa ja yläfeissi näytti loistavalta ei vaihtoehtoja sitten oikeastaa jäänyt. Tunti me psyykattiin Ilkan kanssa toisiamme Midin terassilla reittiä kuikuillen, mutta niin se on että silloin on veisattava kun virsikirja on auki. Kun Midin harjanteella laitettiin kamoja kuntoon niin jalat oli omituisen vetelät. Kaiken tarkisti kolmeen kertaan ja oli pakko keskittyä hengittämään että saa sykkeen laskemaan. Se tunne kun pudottautuin yläfeisille vievälle poikkarille on kyllä tiukin tunne mitä allekirjoittanut on koskaan näissä touhuissa tuntenut. Sitä eli samanaikaisesti sekä haavettaan että painajaistaan. Reittiä on kuitenkin tullut katseltua kunnioituksen vallassa kabiinista vuodesta -96 asti. Ja ehkä juuri se yhdistettynä reitin myyttiseen maineeseen teki ainakin allekirjoittaneelle isoimmat henkiset haasteet laskussa. Ei lasku teknisesti sen ihmeellisempiä vaadi. Normaalia jyrkän laskemista. Toki jyrkkä on sitten tosi jyrkkää ja sählääminen ei ole vaihtoehto, mutta ei ole monessa muussakaan paikassa. Kiviä oli ylhäällä paljon ja samoin sinisiä jäälänttejä. Ja onhan reitti yläosasta aivan käsittämättömän ilmava... Itse kuru on teknisesti haastavampi mutta ainakin mulle kuru on aina henkisesti helpompaa laskua. Jotenkin helpottaa kun tuntuu että voi pudota vain yhteen suuntaan... Kaksi laskeutumista, joista ekassa täysin pystysuoraa ehkä 20m mutta 60m köydet käytettiin silti kiitollisina loppuun asti. Toinen meni yhdellä 60m köydellä. Noiden lisäksi kaksi pienempää steppiä jotka meni droppaamalla (ei tosin mitenkään miellyttävää). Siinäpä se oli. Vajaa kolme tuntia intensiivistä keskittymistä ja homma oli ohi. Henkisesti se oli kyllä sellainen trippi että pari seuraavaa yötä olin aina siellä yläseinällä keikkumassa.
Olosuhteet olivat kyllä kohillaan. Tänä keväänä Chamonixissa on laskettu aika monia sellaisia reittejä joita ei ole laskettu vuosiin. Meidän kanssa Eugterin samaan aikaan laskenut ruotsalainen Tobias, jonka kanssa lainailtiin toistemme köysiä laskeutumisissa, oli mm. muutama päivä sitten laskenut Aiguille du Planin pohjoisseinän. Aika vaikuttava tick-list on kaverilla muutenkin tälle keväälle. Kannattaa katsoa Tobiaksen sivut. Oheinen kuva Eugsterista on sieltä lainassa.
