Ile ihastui pari vuotta sitten reissussa Anselme Baudin klassikkokirjaa "Mont Blanc and the Aiguiles Rouges: Guide for Skiers" a selaillessaan Spencer Couloiriin. Sen sijainti oli jotenkin arvoitus kun Midin väliasemalta on vaikea hahmottaa mihin väliin harjanteita sinne vievä Nantillonsin jäätikkö osuu ja kylästä ei olla koskaan ymmärretty reittiä tiirailla. Viime vuonna sen etsiminen jäi myös jostain syystä tekemättä. Toissa päivänä Monteversin junassa pari uskottavan näköistä jenkkiä alkoi vuolaasti kehumaan toisilleen jotain reittiä jonka olivat laskeneet edellisenä päivänä. Kysyin Ileltä, kun istui lähempänä että mistä mestasta ne puhuvat? Vastaus "siitä minne me ei koskaan mennä..." kuullosti sen verran säälittävältä, että otettiin Spencer agendalle. Kyseessähän on klassikko, josta koko nk. extreme skiing -aikakauden katsotaan alkaneen kun Sylvain Saudan laski kurun vuonna 1967.
Kello soi aamulla kello 6:30 ja kaksi tuntia myöhemmin oltiin jo skinnaamassa väliasemalta kohti päämäärää. Puolentoista tunnin skinnaamisen ja moreeniharjanteiden kiipeämisten jälkeen oltiin Nantillonsin jäätikön alla jolloin sukset siirtyivät reppuun ja jääraudat jalkaan. Siinä vaiheessa korkeusmittari näytti matkaa olevan vielä n. 700-800 metriä vertikaalia. Siihen sitten tuhrautuikin seuraavat neljä tuntia. Hikistä ja tuskaista tuntia. Lumi oli pehmeää joka oli tietysti mukavaa laskua ajatellen mutta aivan tuskaa kiivetä ylös. Aamulla oltiin tankattu perus alppiaamiainen, nakkeja, munakokkelia, leipää juustolla ja metvurstilla, jugurttia hillolla ja myslillä ja siti tuntui että energia loppuu kesken ja jatkuvasti sai tankata tummaa suklaata ja myslipatukoita. Varsinainen Spencer -kuruhan on varsin lyhyt (n. 300 m pitkä) ja aivan jäätikön yläpäässä. Myös itse kuru oli alussa aika pehmeässä kunnossa ja reunarailon ylityskin vaati pientä jumppaa, mutta kurun loppu olikin sitten sinisessä jäässä mikä oli tietysti mukavampaa kiivetä kun puuterissa kahlaaminen. Takki alkoi vaan olla aika tyhjä ja pohkeet tulessa yritettiin frontpointata ylöspäin. Loputtomilta tuntuneiden viimeisten kymmenien metrien jälkeen oltiin hienolla ja ilmavalla huippuharjanteella. Sen verran oli kuitti olo (kts. kuva allekirjoittaneesta huipulla...) että huilattiin mitä oli pakko ja koitettiin kytätä mahdollisimman selkeä sääaukko alas lähtemiselle. Tänään meinaan nähtiin sellainenkin ihme että Chamonixin yleensä kirurgintarkka säätiedotus ei ihan osunut kohdilleen. Ennustetut pilvet saapuivat paljon aikaisemmin kuin piti. Tosin ihan vasta kiipeämisen loppuvaiheessa. No keli ei sitten loppujen lopuksi laskemista haitannut ja kurun alun jäästä selviydyttyämme lumi oli todella hyvää melkeen alas asti. Midin väliasemalle könysimme aikalailla finaalissa n. 7h lähdön jälkeen. Sen verran opaskirjakin reitille aikaa budjetoi. Korkeusmittari näytti 1287m vertikaalia.
Huomenna tehdään mitä pystytään. Näin finaalissa on harvoin tullut oltua. Ile on nukkunut jo puoli tuntia ja kello on 21:50...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti